Follow by Email

sunnuntai 11. marraskuuta 2012

Pelkoja

On varmaan monelle transasioiden kanssa painiskelevalle tuttu tunne, että ei voi tehdä asioilleen mitään. Se ei vaan ole minulle mahdollista, on monen päälimmäinen ajatus. Läheiset, ystävät, työ tai jokin muu syy on niin suuri este, että ei vaan yksinkertaisesti rohkeus riitä. Niin se oli minullekin este varmaan tuon 30 vuotta. Oli se aikakin varmaan erilainen silloin ennen - nyt vaan on vähän helpompaa siitäkin huolimatta, että meillä vallankahvassa jyllää puolueet, joiden muutamat edustajat varmaan passittaisivat meidät transihmiset monien muiden ihmisryhmien kanssa jonnekin keskitysleiriin, jos siihen mahdollisuus tulisi. Onneksi emme elä enää 1900- lukua.

Lyhyemmällä ajanjaksolla tarkasteltuna minun tilannettani, on varmaa, että pari tapahtumaa avasi omia sisäisiä lukkojani niin, että se oli sitten menoa. Isäni pois meno saattoi olla yksi, mutta kun olin jo käynyt transtutkimuksissa vuoden, niin keväällä 2010 alkoi vaan tuntua, että nyt on tehtävä jotain. Tärkeä avain oli vertaisryhmätapaaminen, joita olin vältellyt kuin ruttoa. Siellä kuulin rohkaisevia tarinoita ihmisten kokemuksista ja se oli oikeastaan lähtölaukaisu. Tuosta tilaisuudesta ampaisin suoraan kertomaan tilanteeni äidille ja seuraavana päivänä siskolle. Viikon tai parin päästä olin kertonut jo töissäkin. Työpaikka olikin minun suurin kynnyskivi. Työkavereiden ja koulutettavieni suhtautuminen pelotti enemmän kuin mikään koskaan. Näin 2,5 vuotta tuon jälkeen voin olla tyytyväinen, että olin työelämässä, sillä siellä olen joutunut kohtaamaan tuhansia ihmisiä uudessa identiteetissäni. En voinut jäädä kotiin piileskelemään. Hyvää harjoitusta tämä on ollut tulla uudeksi minäkseni. Olen kiitollinen työkavereilleni ja kaikille koulutuksissani olleille. He ovat suhtautuneet minuun erittäin hyvin.

Uusi minä - mikäs se sitten on? Minähän se olen aina ollut, mutta ehkä siinä on oppimista, kun alkaa elämään 24/7 uudessa sukupuoliroolissa. Vaikka tämän on aina tai ainakin tosi kauan kokenut sisällään, niin silti minut on kasvatettu poikana. Pitkä pätkä tytön elämän opettelua on joko jäänyt kokonaan väliin tai mitä on opittukaan, niin se on tullut roolimalleilta. Naiselliset roolimallit ovat olleet aika vähissä omassa lähipiirissäni - vaimokin oli jonkin verran käytökseltään vähän äijämäinen. Nyt on kuitenkin se entinen ja hyvin harjoiteltu rooli jäänyt käytännössä kokonaan pois. Elämä on korvattu vajaassa 2,5 vuodessa kokonaan uudella. Silti on vielä asioita opittavana, mutta eikös elämässä aina olekin?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.