Follow by Email

sunnuntai 18. marraskuuta 2012

Mitäs se äiti sanoikaan, kun kerroin hänelle?

Niin, aika spontaanisti sen enempiä asiaa pohtimatta ja itseluottamusta uhkuen kaasuttelin Helsingistä Lahteen äidille kertomaan, että missä mennään. Ei hänellä ollut siihen asti ollut harmainta aavistusta minun transuudestani. Ei hän varmaan edes tiennyt ennen sitä koko sanan olemassaoloa.

Aloitin toki silleen varovaisesti kyselemällä, että mikä minun nimekseni olisi tullut, jos olisin syntynyt tytöksi. Sainkin jonkinlaisen arvion selville ja sitä kunnioitin myöhemmin maistraatissa, kun olin nimeäni muuttamassa - toki sen verran epäsopiva tuo nimi oli, että se lopulta päätyi toiseksi nimeksi . Lopulta alkuhöpinöiden jälkeen sain koottuani itseni ja kerroin asiani, kuten olin suunnitellutkin. Seurauksena oli hetken hämmennys, ehkä jopa pieni hiljainen hetki. Lopulta äidin suhtautuminen vaikutti ihan järkevältä ja hyväksyvältä, johon mielikuvaan silloin jäinkin.

Sisko oli sitten tiedotusvuorossa seuraavana päivänä. Hänen suhtautumisensa oli ihan järjetön. Siskohan riemastui ja oli suorastaan onnellinen saadessaan itselleen isosiskon, jota hänellä ei ollut. Isoveljen menetys ei siinä paljoa haitannut ja unohtui samoin tein. Siskosta olikin sitten paljon apua äidin suhteen, jolla tuo alun hyväksyvä asenne muuttui jonkinlaiseksi tunteiden vuoristoradaksi. Seuraavat kolme viikkoa oli aika sekavaa aikaa äidin suhteen siitä, että hyväksyykö lopulta vai ei. Siskon avustuksella viisari jäi osoittamaan hyväksynnän puolelle onneksi.

Edellinen tapahtui keväällä 2010. Kesä meni kivasti siinä odotellessa ja itsekin henkisesti valmistautuessa tulevaan syksyyn ja odotellessa elämäni aloitamista ihan oikeasti Jennana. Olin luvannut silloiselle vaimolleni, että kesäloman vietän vielä, kuten ennenkin. Oli siinäkin lieviä vaikeuksia tavallaan, kun nimi kuitenkin vaihtui jo kesäkuussa virallisesti ja ajokortti sekä pankkikortit tulivat heinäkuussa uudella nimelläni. Oikea välivaihe joo, mutta siitä selvittiin - vai selvittiinkö? Vaimo kyllä hyväksyi, mutta samalla etääntyi ja mistään kunnioituksesta ei ollut tietoakaan. Tilanne johti lopulta eroo 13 avioliittovuoden ja 18 yhdessä eletyn vuoden jälkeen.

Syksyllä, kun sitten muutin silloisen tulevan eli nykyisen puolisoni kanssa yhteen, alkoi äidilläni taas uusi kriisi. Uusi puolisoehdokkaani oli samanlainen kuin minä itsekin, mies ehkä tuolloin vielä - kuitenkin transnainen alkumatkallaan naiseksi. Minulla ei koskaan ollut äidin kanssa ollut riitoja, mutta kun hän vertasi tilannettani sanomalla, että kohta sitä mennään koirien kanssa jo naimisiin, niin se oli minulle liikaa. Meillä oli välit poikki pari viikkoa, kunnes äiti pyysi anteeksi sanomisiaan. Anteeksi olen antanut tuon, mutten ikinä tule unohtamaan.

Tuossa alla on pari kuvaa minusta silloin joskus. Molemmat jostain 2008 vuodelta ehkä. Itse minä näin ja koin oman naisellisen puoleni hyvin voimakkaasti, mutta se oli niin tarkoin varjeltu salaisuus aina, enkä "normaali" miesmoodissani ehkä tuonut ihmisille mieleen mahdollisuutta, että voisin olla transihminen. Siksi kaikki, joka ikinen, kenelle kerroin lopulta, yllättyi täydellisesti. Osa ei yllätyksestä koskaan toipunut, enimmäkseen entisiä kavereitani. Katosivat kuin tuhka tuuleen tai jotkut alkoivat selittämään jatkuvasti jotain ihan sekavia, niin joutui itse sanomaan heille näkemiin.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.