Follow by Email

perjantai 26. elokuuta 2016

Lontoo - siellä on kaikki

Kesä alkaa olla takana ja pitkä pimeä syksy ja talvi edessä. Kesällä tuli sitten käytyä Lontoossa, kuten jo vähän aikaisemmassa kirjoituksessa ounastelinkin. Kuusi päivää mittasimme Lontoon katuja ja kujia. Paljon oli tehty ennakkoon suunnitelmia ja tilattu lippuja valmiiksi. Pääsääntöisesti kannattikin tilata, mutta yksi asia meni niin päin persettä, että en voi suositella kenellekään. Ostimme netistä Madame Tussaudin vahakabinettiin liput - maksoi noin 60£ ja ne piti saada lunastettua sitten mennessä sieltä luukulta. Aikaikkunakin oli määritelty. Menimme paikan päälle hyvissä ajoin ennen meidän aikaikkunaa, vaan siellä oli niin paljon turisteja, että siitä hommasta ei ottanut mitään tolkkua. Kaksi portieeria vain rähjäsi ihmisille hermonsa menettäneenä. Mitään jonoa ei ollut, vaan sen rakennuksen ympärillä oli järjetön ihmismassa. Yritin soittaakin sinne, mutta puhelimeen vastasi joku nörtti, joka ei tiennyt mistään mitään - vain teknisiä asioita. Se siitä, jäi menemättä ja rahat takaisin saamatta. Ei ikinä enää Tussusen Vahaus kabiiniin enkä voi muillekaan suositella tuon kokemuksen jälkeen.

Olen yleensä tykännyt, että britit ei osaa juurikaan paistaa pihviä. Olen enimmäkseen saanut aika mauttomia ja kumimaisia pihvejä, mutta tällä kertaa oli joko meidän ruokapaikkavalinnat osuvampia tai sitten se kansa on oppinut jotain uutta. Vastaavasti oli aika valitettavaa, että se ainoa fish and ships, jonka tällä reissulla söin, se nyt vaan sattui olemaan huonoin syömäni koskaan. Positiivinen yllätys oli sitten se, että hotellin alakerrasta sai karjalanpaistia - no ei se sillä nimellä ollut ja oli vielä piilotettu piiraan sisään, mutta maku oli niin lähellä karjalanpaistia, että ei saa täällä kotimaassakaan aina niin täydellistä. Pitipä kokeilla itsekin heti kotiin päästyä - toimii. Ensi jouluna meillä syödään karjalanpiirasta.

Heinäkuussa on Lontoossa ja kaiketi muuallakin saarivaltiossa alennusmyynnit. Olimme varautuneet ostosreissuun kahdella matkalaukulla. Hain ennen matkaa laukut, jotka mahtuivat mukavasti sisäkkäin menomatkalle, niin ei tarvittu mennessä maksaa kuin yhdestä matkalaukusta. Takaisin tullessa oli sitten tilaa vähäpätöisille tuliaisillemme. Vähän vaatetta sun muuta krääsää ja ehkä melkein tärkeimpänä mallasviinietikkaa, jota ei jostain syystä täältä Suomesta saa juurikaan. Vaikka emme ihan mahdottomasti ehtineet vain shoppailemaan, niin kyllä nuo molemmat laukut olivat lentoyhtiön maksimipainojen sallimissa rajoissa melko täydet paluumatkalla.

Muuten oli ihan kiva taas pitkästä aikaa käydä Lontoossa. Liekö Brexitin syytä/ansiota, että oli varsinkin aasialaisia turisteja aivan järjetön määrä. Toinen lievästi häiritsevä tekijä oli, että koko kylä oli kuin Helsinki kesällä - kaikki paikat remontissa, joka haittasi kulkemista. Meidän kotimetroasemakin oli kiinni remontin vuoksi, joten tuli Lontoon bussit tutuiksi - ei se huono asia ollut, sillä nyt osaa päästä bussin toisestakin kerroksesta ruuhka- aikana pois. Lontooseen tulee varmaan vielä mentyä jatkossakin ja toivottavasti seuraavalla kerralla on enemmän aikaa. Lisäksi pitää varmaan miettiä ajankohtaa. Heinäkuussa siellä on kaikki muutkin näköjään.

Jos pitää kaupunkilomista, niin Lontoo on aika kiva. Tekemistä piisaa moneen lähtöön ja jonottamisen kulttuuria pääsee harjoittamaan toisinaan ihan kunnolla. Kannattaa suunnitella etukäteen ja olla valmiina joustamaan suunnitelmasta, niin ehtii enemmän.

Tähän tölliin en jalallani astu, vaan kierrän sen kaukaa! Kuvassa taitaa paikka olla kiinni, kun ei ole väkeä ympärillä nimeksikään.


torstai 5. toukokuuta 2016

Kuulumisia 2016

Ensin ihan alkuun pahoittelut melko harvasta kirjoittelutahdista - tai liian tiheästä - miten vaan.

Kevät on mennyt siinä missä muutkin keväät. Musiikkia olen tehnyt vähintäänkin samalla tahdilla kuin viimeiset pari vuotta muutenkin. Kaikkea en ole enää julkaissut, kun tuo Mikseri.net on nykyisin mitä on. Vaan se musiikkijutuista.

Kevät on ollut melko kalsea ja tylsä. Mitään suurta ja mullistavaa ei ole tapahtunut. Elokuvateatterimme on tuolla alakerrassa ollut kovassa käytössä, kun ei muutakaan jännää ole ollut oikein. Kesällä jossain vaiheessa mennään ehkä vajaaksi viikoksi Lontooseen. Meidän piti viisi vuotta sitten mennä Lontoossa käymään eli meno-paluu Lontooseen. Vaan siinä kävi silloin niin, että hankimme menolipun Lohjalle - täällä olemme yhä. Voi olla, että jää vieläkin tuo matka haaveeksi.

Niin, elämä on tasoittunut niin, että oloonsa on tottunut. Tällainen identiteetin melko suuri muutos on alkuun monessa tilanteessa aika haastava. Arjen tilanteet työelämässä ja kaikessa kanssakäymisessä ihmisten kanssa olivat alkuun hurjan jännittäviä tilanteita. Vaan ei ole enää. Kaikkeen tottuu. Onkin tavallaan aika tylsää, että olen jo niin tottunut ja turtunut tähän olotilaani. Ei, en kadu, siitä ei ole kyse. Koko prosessi sukupuolenkorjauksineen on ollut oikea ratkaisu minulle. Jos jotain katuisin, niin se on se, että odotin liian kauan. Mutta niin tai näin, nyt elämä sujuu kuin tämä olisi aina ollutkin näin eikä koskaan aikaisemmin niin. Elän siis niin tylsää taviselämää, ettei tässä ole paljon kertomisia kenellekään.

Kirjoittelen varmaan taas, kun on jotain kerrottavaa - ehkä Lontoosta jää jotain kerrottavaa - tai minne nyt sitten tie viekään.

Hauskaa kevättä!

perjantai 1. tammikuuta 2016

Uusi vuosi ja uudet kujeet, kuten sanotaan

Vaan en minä juuri mihinkään uusiin kujeisiin usko. Vuosi vaihtui ja se on ok ellei jopa aivan loistava asia. Minun vuosi 2015 ei todellakaan ollut mikään upea ja mahtava - mieleen painuva kyllä.

Hyvää koko vuodessa on,  että rakkaani leikkaus alku vuodesta oli ja meni -hyvin. Vaan äitikin meni ja se oli minulle niin suuri menetys, että ei ole suurempaa ollut toistaiseksi. Tästä nyt vaan jatketaan sitten eteen päin ja toivotaan parempaa vuotta tästä tulevasta.

Silti, vaikka ikävä onkin, niin elämä jatkuu. Elämä on ihanaa kaikesta huolimatta, kun voi olla oma itsensä ja lähellä on yksi rakas ihminen. Tämä on, mitä minulla on ja se on muuten paljon se. Siitä pidän kiinni.

Työ -  tuo juttu, joka vie ikävästi vapaa-aikaa. Siellä menee ihan ok. On ihmisiä, joiden kanssa menee hyvin ja on ihmisiä, joiden kanssa pitää vain pärjätä. Vaan näinhän se on varmaan joka työpaikalla. Itselläni on ehkä ongelma se, että pidän kiinni liikaakin omasta näkökulmastani. En vain voi mitään sille, että haluan nähdä asiat oikeudenmukaisesti ja sitä tässä maailmassa ei juurikaan ole. Ei työssä sen enempää kuin vapaa-ajallakaan. Oikeudenmukaisuus on asia, jossa olen lahjomaton - periksi en anna.

En ole juurikaan tänne kirjoitellut. Ei ole ollut paljoa kerrottavaa. Olen kuitenkin tehnyt musiikkia. Musiikki on jonkinlainen päiväkirja minulle. Musiikkini kertoo tunteistani ja mielialoistani. Syksyllä oli pitkä tauko siinäkin, sillä Ompun käyttiksen päivitettyäni loppui äänikortin toiminta ja musiikkihommat oli sillä selvä pari kuukautta. Kun päivitystä ei kuulunut, niin ostin uuden kortin ja nyt on taas tullut uutta musiikkiakin.

En lupaa mitään uutta kirjoittelua, mutta katsotaan - ehkä edelleen silloin tällöin jatkan jotain pientä kirjoittelua.

Uusi kevät koittaa - tuossa vasemmalla soittimessa on kappale minun kevättäni.

maanantai 5. lokakuuta 2015

Suomi v2.0

Uskonto, onko mistään muusta maailmassa aiheutunut niin paljon pahaa kuin uskonnosta. Ihan sama mikä versio on kyseessä, niin joku aina on viemässä harhaiset kuvitelmansa äärimmäisyyksiin ja on valmis jopa hirmutekoihin uskomansa sadun perusteella. Itse en perusta uskonnoista ja toivoisin, että sitä ei minulle tulla pakkosyöttämään, kuska silloin saatan hermostua ihan hirmuisesti. Jos jokainen elää ja uskoo mitä uskoo, niin silloin on ihan hyvä. Silloin saavat minun puolestani nämä maahanmuuttajat ja pakolaiset tulla ja olla.

Kuitenkin pari juttua, jos passaa:

Vähän korpeaa, kun tullaan tänne ja aletaan valittamaan ruoasta ja asumuksesta. Autot ja omakotitalot pitäisi olla vissiin kaikille kännyköitä, osakesalkkua, kansalaiseläkettä - suurta sellaista ja venettä unohtamatta. Jos meidän esi-isät jo aikoinaan tekivät paskan valinnan tulemalla tänne kylmään ja pimeään, niin näillä olisi nyt se hetki, että voisi valita paremmin. Ruokahomma tuli mieleen, kun viikonloppuna söimme itsekin karjalanpaistia ja se oli muuten suurta herkkua - jotkut kehtaa siitä alkaa ruikuttamaan vielä. Ei muuten ihan välttämättä tuolla meiningillä saa suuren joukon sympatioita.

Jos tämä Suomi tästä nyt muuttuu enempi monikansalliseksi, niin olisi siinäkin ehkä pari juttua huomioitavana. Kukaan meistä ei varmaan ihastu ajatuksesta, että joka kadunkulmassa alkaa kuulua aamusta heti auringonnousun aikaan joku perinteisesti tänne kuulumaton jollotus. Mutta oliko se nyt niin että meillä täällä uskomattoman hienossa - vai pitäisikö sanoa uskovaisten hienossa Suomessa on sekä uskonnon- että sananvapaus  - taisi olla, vaikkei ihan aina uskoisikaan. No tuo tornissajoikaus on jo ehkä pahimmillaan häiritsevää, mutta niin on myös kirkonkellojen kilkatus, joten eiköhän laiteta kaikki tuollainen toiminta radiotaajuuksille ja nettiin, niin voi kirkkokansa ym. kaikessa hiljaisuudessa toisiaan häiritsemättä kuunnella kilkatuksia ja jollotuksia vaikka kuulokkeilla älypuhelimesta tai sunnuntaikirkkoon ajellessa autoradiosta. Tasa- arvo toteutuisi ehkä paremmin näin. Ehkä homma hoituisi myös sopivalla apsilla.

Suomen lippu, sekin perustuu uskontoon ja nimenomaan ristinuskoon Johanniittojen kautta, joten kun täällä pian väestö on paljolti muutakin kuin ristittyjä, niin olisiko aika ottaa käyttöön myös neutraalimpi lippumalli. Miltä kuulostaisi sinirastilippumme...

Sinirastilippumme - joo, näyttää päättömältä, mutta sopii jotenkin nykyiseen tämän maan touhuun.
Samaan aikaan, kun turvaa hakevat lakkoilevat ja valittavat joka asiasta, vaikka heille laitetaan kaikki valmiiksi, niin toisaalla yhteiskunta vetää rehellisiltä ja yrittäviltä kansalaisilta mattoa jalkojen alta. Aika paskaa, mutta minkäs teet. Tosin jos nyt vaikka jää asuntovelallisella maksut pankin Pösölle maksamatta ja talo menee vasaran alle, niin saadaahan tuostakin läävästä taas lisää turvapaikkatilaa, joskaan ei ainakaan meidän vaatimaton tölli heille kelpaa, kun ei ole hissiä kerrosten välissä eikä palvelusväen tiloja, jollei viereisistä taloista heltiäsi moisia.

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Syvämietteistä pohdintaa pyykistä

Joopa, kun ei ole mitään asiaa, niin pitää jotain kirjoittaa, koska on jäänyt aika vähiin tämä.

Eilen jossakin videossa joku sanoi, että hänellä on pyykit sängyn päällä - puhtaat pyykit. Jäin tuota asiaa pohtimaan näin tavallaan insinöörin näkökulmasta. Mitä on pyykki? Kun ostamme vaatteita kaupasta, niin ostammeko me pyykkiä? Nyt insinöörinäkökulma pyykin syntyyn, elämään, kuolemaan ja uudelleen syntymiseen.

Siis uusi - tai vanhakin, mutta puhdas vaate ei ole pyykkiä eihän? Vaate on käytössä päällämme ja se on vaate - paita, housut, hame, jne. Illalla ne otetaan pois päältä ja laitetaan tuolille tai jonnekin odottamaan aamua eikä siitä mielestäni silloinkaan vielä tule varmuudella pyykkiä. Se saattaa olla pyykkiä jo tässäkin vaiheessa, mutta ei voi tietää. Jos sitten aamulla valitsenkin toiset vaatteet, niin tuo vaateriepu alkaa olemaan jo lähempänä ollakseen pyykkiä, vaan vieläkin sillä on pieni mahdollisuus. Esimerkiksi minä laitoin tänä aamuna päälleni sinisen paidan, joka oli ollut päälläni toissapäivänä. Tämä paita ei siis ole pyykkiä - vielä. Sitten kun totean sen olevan niin likainen, että heitän sen pyykkikoriin, niin silloin se on melko varmasti jo pyykkiä. En kylläkään koskaan tee niin, mutta mitä tälle paidalle tapahtuu, jos otankin sen vielä pyykkikorista päälleni ennen pesua. Pukeudunko silloin pyykkiin?

Oletetaan nyt kuitenkin, että pyykkikorissa nuo ovat ensimmäisen kerran kutsuttavissa pyykiksi. Mitäpä sitten, kun pyykinpesupäivänä kerään pesuun sohvilta ja tuoleilta pyykit? Koriinhan ne kerään, mutta sanon kerääväni pyykit. Vai ovatko ne vain pesuun meneviä likaisia vaatteita ja muuttuvat pyykiksi juuri sillä hetkellä, kun pudotan ne koriin? Pesukoneessa ne ovat pyykkiä, siitä ei ole epäilystäkään. Koneesta pois otettuani ne ovat edelleen pyykkiä, sillä pyykithän ripustetaan kuivumaan.

Pyykkien kuivuttua ne ovat kuivaustelineessä tai narulla edelleen pyykkiä, sillä mehän käymme keräämässä pyykit narulta, kun ne ovat kuivuneet. Ne kerätään koriin ja ovat siinä varmaan vielä puhtaita pyykkejä. Jos viikkaan ne kaappiin laittaakseni ja ne ovat siinä sängyn päällä siistissä pinossa lajiteltuina, niin ovatko ne vieläkin pyykkejä? Missä kohtaa niistä tulee vaatteita - vaatekaapissa? Muuttuvat mokomat siinä kaapin oven ohittaessaan taas vaatteiksi odottamaan uutta elämäänsä taas pyykkinä.

Pahoitteluni tästäkin taas...
Pyykinpesukoneessa ne ovat varmuudella pyykkiä - tosin voihan sinnekin olla eksynyt vaikkapa joku puhdas sukka

lauantai 16. toukokuuta 2015

Reserviläiskirje

Niin se minullekin kolahti postilaatikkoon eilen tuo jopa maailmalla kohuttu reserviläiskirje. Jossain kansainvälisissä kirjoituksissa ja arvioissa on jopa revitelty aiheesta, että on se Suomi kova maa, kun sillä on laittaa liki miljoona ressua eli reserviläistä tykinruoaksi vaikka heti. Mikä lienee sitten totuus ja mikä on tuon kirjeen arvo tai merkitys. Kerronpa tässä ihan vaikka esimerkiksi oman näkemykseni asiaa, vaikka se ei ehkä ketään kiinnostakaan.

Joo, aloitetaanpas nyt tämä juttu ihan sieltä alusta eli vuosista 1988-89, kun suoritin tuon oman 11 kuukautta kestäneen varusMIESpalveluksen. Vituttihan se silloin, ei käy kiistäminen. Metsässäkin taisi mennä ajasta ellen nyt ihan väärin muista, niin liki 80 aamua. Ei ollut kivaa, mutta silti yritin aina tehdä asiat hyvin, parhaimmalla mahdollisella tavalla - siitä palkintona olikin ainakin siihen aikaan maksimi 30 kuntoisuuslomapäivää. Kuntsarit tulivat siis täyteen ja paria päivää ennen reserviin kotiutumista piti vielä korpraalin natsatkin väkertää kauluksiin. Tuolloin ajattelin, että en tosiaan enää tähän firmaan (sotavoimat) päin edes pissi (silloin taisin käyttää vielä sanaa kuse). Oli siellä semmoisia kokemuksia, että aika raskaalta tuntui joskus. Silti nekin muistot ovat saaneet sittemmin ainakin hopeareunukset, jolleivät nyt ihan kultaisiksi olekaan muuttuneet.

Viisitoista vuotta myöhemmin alkoikin sitten taas sotahommat pissittämään ja tuossa 2005-2006 olin reilun vuoden NATO- operaatiossa eli rauhanturva - tai oikeammin kriisinhallintatehtävissä Kosovossa reilun vuoden verran. En olisi silloin aiemmin uskonut, että noin voisi tulla vielä käymään, mutta joo, OF-2 sotilasvirkamiehenä ja sähkökäytön johtajana ja sähkösuunnittelijana olin. Kaikki nämä ovat sotilastehtäviä siellä, joten leiristä lähtiessä on aina aseet mukana ja kovat ainakin lippaassa, jollei nyt piipussa asti. Vartiopäällikkönäkin muutaman kerran olin eli suuri sotapäällikköhän tässä on tuntenut itsensä olevan. Kauan on kärsitty vilua ja nälkää Balkkanin vuorilla taistellessa, heh. No ei siellä nälkää tarvinnut kärsiä, nähdä ehkä joskus jossain. Vilukin pysyi kapteenitason tehtävässä hyvin loitolla eli asumus oli niihin oloihin ihan kelpo koppi. Pois lähteissä täyttyi reppu kaikenlaisista muisto- ja palkintoesineistä ja kotiin päästyä odotti ylennyskirjekin - vau. Silloin alkoi jo pikkusen minussa nousta jonkinasteinen militaristinpoikanen päätään. Piti oikein käydä sotavoimilta kyselemässä, olisiko jotain minulle sopivaa sodanajan tehtävää.

Sodanajan tehtävä löytyikin ja siihen sitten kahdetkin kertausharjoitukset melko lyhyen ajan sisään. Piti olla suurempikin harjoitus meidän yksikölle tai esikunnalle, miten vaan. Ei sitä kutsua tullut koskaan ja pari vuotta sitten kävin asiaa silloisessa Draks.. äh, liian vaikea nimi - Tammisaaren aluetoimistossa kyselemässä, kun tietoja ei voitu puhelimessa kertoa. Tuolloin oli vielä tehtävä minulla määriteltynä, LKP-AU. Ei tätä vissiin saisi kertoa, mutta väliäkö sillä enää on, kun en ole enää sijoitettu mihinkään tehtävään. Nuo kertausharjoitukset ovat hukkaanheitettyä hommaa, samoin kaikki koulutus, jonka sain Kosovon reissulta ja yhtälailla jo aikanaan kävi ilmi, että silloin intissä ajettu kuorma- autokortti on sotavoimissa yhtä arvoton, kuin pala vessapaperia - paitsi, että vessapaperiin voi pyyhkiä perseensä.

Yhteenvetona tästä kaikesta; vielä toissapäivänä olin suhteellisen motivoitunut ja ajattelin, että jos joku tilanne tulee ajankohtaiseksi, niin kyllä tämä tyttö on mukana. Seurasin Facebookissa varmaan kaikkia aiheeseen liittyviä ryhmiä: puolustusvoimien, aluetoimiston, naisten valmiusliiton, reserviläisten jne. Facebook- ryhmiä, vaan en seuraa enää. Nyt kun on todettu, että Suomen armeijaan ei ilmeisestikään transihmiset ole tervetulleita, niin motivaatio on vähintäänkin nollassa tai jopa pakkasen puolella. Seuraavaa kirjettä siitä firmasta en edes avaa ja haastemiehelle voi sanoa terveisiä erään tuntemani lakimiehen sanoin:"haastemies ei voi tavoitella vessasta eikä kirkosta". Tosin minähän en tänne jätä kuin haisevan paskan ihmeteltäväksi, jos tullaan enää kyselemään johonkin vähänkään sotaan viittaavaan.

Näin meidän maailmankuulut Puolustusvoimat hyödyntävät itsensä antamaa sekä henkilön siviilissä hankkimaansa koulutusta ja osaamista. Jos kenraalit sanovat, että Venäjä ei ole uhka Suomelle, niin se varmaan pitääkin paikkansa. Suomi se tässä on uhka - eikä kenellekään muulle kuin Suomelle itselleen.

Siinä sitä on minun henkilökohtaista sotahistoriaani; KFOR:ssa OF-2 ja militaryofficerin tähdet poletissa, NATO- mitali Non article 5 (jonka sai, kun vaan jaksoi viihtyä vähintään puoli vuotta), reservin alikersantiksi ja sodanajansijoitus - kaiken pohjalla nyt tullut vessapaperiksikaan kelpaamaton nollauskirje.

sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Raskaita aikoja

En ole kirjoittanut pariin kuukauteen mitään, kuten varmaan molemmat lukijani ovat huomanneetkin jo. Enimmäkseen nämä kirjoitteluni ovat harventuneet, kun ei ole ollut oikein sanottavaa ja joskus tuntuu vähän siltä, ettei ketään juuri kiinnostakaan. Vaan toisaalta, kirjoitan enimmäkseen itseni vuoksi - aivan kuten Waltarin kirjassa Sinuhe Egyptiläinen teki. Itseni vuoksi kirjoitan päiväkirjaanikin ja samoin itseni vuoksi olen aloittanut kirjoittamaan kirjaa - omakustanne sellaista. Äidin tarina on tuon kirjan nimi, sillä 25. maaliskuuta kuluvaa vuotta äitini nukkui yllättäen pois. Siksi kirjoitan hänen tarinansa kirjaksi. Ei ole mitään väliä lukeeko tuota kirjaa kukaan muu, sillä sen kirjoittaminen on kaiketi enimmäkseen omaa surutyötäni.

Blogikirjoittamiset ovat siis jääneet siksikin, että olen ollut kovin kiireinen kaiken kohtaamani surun keskellä. Olen järjestellyt siunaustilaisuutta, tehnyt kutsukortteja ja kirjeitä, hoidellut kaikenlaista asiaan liittyvää. Hautamuistomerkinkin teen itse, sillä äiti olisi varmaan arvostanut sitä. Hän oli aina kiinnostunut meidän kaikista rakennushankkeista ja jo alakouluikäisenä hän oli suorastaan ylpeä, kun toin koulussa tekemiäni puuesineitä kotiin. Tämän viikonlopun aikana olen nyt sitten tehnyt äidille viimeistä puukäsityötäni - hautaristiä, jonka toivon valmistuvan viikon kuluttua sovittuun uurnanlaskupäivään mennessä. Vaikka en ole uskonnollinen ihminen itse, eikä äitinikään kuulunut kirkkoon, kuten en minäkään, niin äiti halusi ymmärtääkseni uskoa johonkin, vaikkei kirkkoon enää vuosikausiin uskonutkaan. Äidin vuoksi teen tuon ristin ja sen pitää olla hyvä ja hieno - paras, mitä osaan ja kykenen, ellei jopa hitusen parempikin. Vain parasta äidille.

Jokainen voi varmasti kuvitella, kuinka olen käynyt mielessäni asioita, joita teimme ja puhuimme äidin kanssa. Jostain kumman syystä tulee mietittyä sitäkin enemmän niitä asioita, jotka jäivät tekemättä ja sanomatta. Olen kuitenkin onnellinen, että vajaa viisi vuotta sitten uskalsin kertoa äidille omasta itsestäni ja että pojan sijaan hänellä onkin tytär. Olen jotain tuosta kertonut jossain varhaisessa kirjoituksissani. Kun tuolloin kerroin äidin silloisista reaktioista ja totesin, etten ikinä voi sanomisiaan unohtaa, vaikka anteeksi antanut olinkin, niin kuulin nyt siskoltani äidin sanoneen, että hän oli onnellinen puolestani ja nykyinen puolisoni Veera on hänen mielestään minulle hyvä. Äiti oli täysin hyväksynyt nykyisen tilanteeni ja se menee tuon aiemman yli niin, että teen kaikkeni unohtaakseni sen ikävän episodin silloin. Yritän muistaa äidistä vain hyviä asioita ja niitä riittääkin niin paljon, ettei yksin oma pääni riitä niitä miettimään, vaan kirjan kirjoittamiseenkin olen pyytänyt sukulaisilta muistiapua etenkin ajoista ennen minua. Harmillista on, että Jennana jäi tapaamiset äidin kanssa niin kovin vähiin. Suurin syy varmaan oli, että minulta loppui mökkireissut eroni myötä vajaa viisi vuotta sitten, enkä käynyt enää siellä suunnalla aikaisempaan tapaan. Tai oikeastaan ei noinkaan,vaan suurin syy oli, etten viitsinyt ajaa Lohjalta Lahteen käymään, vaan aina oli olevinaan jotain muuta tekemistä. Puhelimessa puhuimme usein, yleensä sunnuntai oli se päivä, kun juttelimme. Tänäänkin on sunnuntai, mutta enää ei niitä puheluita tule.

Äiti ehti tietää ja tuntea minut tyttärenään 1764 päivää - olen onnellinen niistä päivistä. Se on 1764 päivää enemmän kuin mitä isäni ehti tunteä tytärtään. Isäni ehti kuolla keväällä 2008 juuri ennen kuin tämä pitkä transprosessini ehti alkaa. Lähetteen olin toki jo hakenut tutkimuksiin. Tässä orpoudessa on varmaan yksi suurimmista tunteita herättävistä asioista se, että tuntee olonsa niin kovin yksinäiseksi. Onhan minulla rakas puolisoni Veera enkä ilman häntä selviäisikään. Mutta isä ja äiti ovat ne, joille voi kertoa omista tekemisistään - onnistumisistaan ja aikaansaannoksistaan, iloista ja suruista. Nyt tuntuu kuin ei olisi ketään jolle kertoa näitä. Veeralle on turha kertoa, sillä me teemme kaiken aina yhdessä, niin ei siinä jää kerrottavaa paljoakaan. Ja ainahan voi kertoa omia juttujaan kenelle vaan, mutta ei kukaan kuuntele samalla tavoin kuin äiti...

Äidin risti, vaihdoin tähän tämän oikean kuvan, kun se nyt 25 tunnin aherruksen jälkeen on valmis ja paikoillaankin.